”Onneksi en lopettanut ratsastusta jännittämisen vuoksi”

Päitset solmussa? Satula hassusti? Kavioiden putsaamiseen tarvitsisi apua? Lisätunti kiinnostaisi?

Mikä tahansa mietityttää, Oulunsalon ratsastuskoulussa apu on lähellä. Kurkkaa vain pääoven viereiseen toimistoon. Yleensä siellä on vastassa Linda Ervasti ja lämmin hymy.

Jos Linda ei ole paikalla toimistossa, hän hoitaa työnsä toista puolta: meidän asiakkaiden lisäksi hevosia. Kaukana hän ei ole koskaan. Ehkä Elarin tai Danin karsinassa, hakemassa heiniä tai auttamassa tuntilaisia valmistautumaan maneesissa.

Linda on nappivalinta työhönsä, sillä hän tuntee Oulunsalon ratsastuskoulun ja sen hevoset kuin omat taskunsa: paikka on nuoren naisen kotitalli, jossa hän on ratsastanut alusta lähtien ja ollut töissä kesästä 2015.

Nappivalinta Linda on siksikin, että hän ymmärtää erilaisia ratsastajia – myös arimpia.

Kun näkee Lindan hevosen selässä, ei varmasti ajattele, että siinä hyppää metristä estettä ratsastaja, joka on joskus jännittänyt ja pelännyt.

Ei tullut ponia, tuli Rokki-Hela

Viisivuotias pikku Linda kävi alkeiskurssin, sillä hän oli aina tykännyt hevosista. Haaveissa oli oma poni kotipihan talliin.

Samoihin aikoihin myös Lindan äiti innostui uudelleen vanhasta harrastuksestaan. Pikku ponin sijaan talliin muutti ”ylikorkea poni”: suomenhevonen Rokki-Hela.

Linda ja Rokki-Hela (Kuvat Merja Ervasti)

Tulokas oli haastava ja aralle tytölle liian vaikea ratsastaa. Mutta kiinnostus hevosiin ei kuitenkaan sammunut, sillä Rokki-Helan kanssa pystyi touhuamaan paljon muuta. Kun kotitalliin ilmestyi vielä pari hevosta ylläpitoon, touhutessa tietämys hevosista alkoi kasvaa kuin itsestään.

Parasta on nähdä pelon väistyvän

Säännöllinen ratsastusharrastus virisi uudelleen Ylirannan leirillä, jossa isosena sattui olemaan eräs Niko Häikiö. Samana syksynä Linda aloitti tunnit vastaperustetussa Oulunsalon ratsastuskoulussa.

– Ensimmäisenä vuonna en laukannut yhtään, Linda kertoo ja viittaa arkuuteensa.

Myöhemmin hän on miettinyt, että oli onni, ettei hän kuitenkaan lopettanut ratsastusta. Apuna oli kaksi ratsastuskoulun hevosta: Josi ja myöhemmin Alastra. Niin ja tietysti kaverit ja rakkaus hevosia kohtaan.

Linda ja Josi (Kuva Lilja Mattila)

Tänä päivänä parasta omassa työssä onkin se, kun näkee, kuinka joku toinen pääsee eroon pelostaan ja edistyy harrastuksessaan.

Mutta onko tilanteita, joissa itselle hiipisi jännitys takaisin vatsanpohjaan?

– Ei koskaan. Luotan hevosiin ja tunnen ne niin hyvin, että näen, jos jokin ärsyttää niitä.

Tallilla ei jätetä ketään yksin

Linda on tutustunut ratsastuskoulussa moniin nykyisiin ystäviinsä. Ujolle tytölle talli oli hyvä paikka uusien ihmisten kohtaamiseen. Hevoset ja yhteinen harrastus auttoivat.

Nykyään Linda on mukana vetämässä ratsastuskoulussa toimivan Oulunsalon Ratsastajat Ry:n Kivakaveri-toimintaa.

Toiminnan myötä seura järjestää lapsille ja nuorille yhteistä tekemistä tallin lisäksi vaikkapa pulkkamäessä. Tavoitteena on, että tallilla käyvät nuoret tutustuvat toisiinsa. Samalla ennaltaehkäistään kiusaamista.

Kivakaverit Linda ja Henna (Kuva Pia Hanski)

Kun SRL Pohjois-Suomi palkitsi Kivakaveri-toiminnan vuoden 2016 Reiluna Tekona, Linda oli mukana vastaanottamassa palkintoa Kultaisen Kavion Gaalassa.

Lue lisää Kivakaverista.

Aika leipoa juustokakku

Linda kuuluu myös Oulunsalon Ratsastajien hallitukseen ja kisatoimikuntaan. Itse aktiivisesti seuran kisoissa kisannut nainen on pari viime vuotta osallistunut kisoihin enemmän toimitsijana.

Lindan perheen suokki Rokki-Hela asustelee nykyään pohjoisessa Suomessa. Vieläkö tekisi mieli omaa pikku ponia?

– Ainahan omasta haaveilee. Mutta kun on 17 hevosta, joita saa hoitaa, aika tuskin riittäisi.

Suunnitelmissa on työskennellä Oulunsalon ratsastuskoulussa ja kouluttautua samalla. Meille asiakkaille se tarkoittaa hyvää palvelua ja hymyileviä kasvoja.

Linda ja Gaspacho (Kuva Joanna Kuosmonen)

Herkässä Lindan hymy on nytkin: hän tipahti estetunnilla, joten illalla pitäisi leipoa. Luvassa on juustokakkua. Monen muun asian lisäksi Lindalta voi kysyä ohjetta myös siihen.

 

Teksti: Mari Siliämaa