Jokainen on hyvä omalla tasollaan
Jokainen, joka on joskus ratsastanut Oulunsalossa ratsastuksenohjaaja Niko Häikiön tunnilla, tietää ainakin yhden asian: nuorimies Häikiö ei kovin vähästä hermostu. Ääni voi kyllä hetkellisesti kohota, mutta ehkä kuitenkin enemmän merkiksi hevoselle kuin ratsastajalle. Tunnista huokuvat varmuus ja rauhallisuus: täällä on turvallinen ja hyvä ratsastaa.
Siksi voi olla nurinkurista ajatella, että Niko itse on aloittanut ratsastuksen aivan erilaisissa tunnelmissa.
Toimiva lääke pelkoon
Kun Niko oli nipin napin kouluikäinen, tapahtui vahinko.
Kotona äidillä oli hevosia, oli aina ollut. Mutta yhden kerran orivarsaa taluttanut poika jäi emän potkaisemaksi.
Vaikka kyse oli vahingosta, siitä jäi pelko. Äiti otti ja vei pojan ratsastuskouluun, kotoa 30 kilometrin päähän Ylirannan ratsutallille Katri Ravenin oppiin. Äidin mielestä toimivin lääke pelkoon oli kohdata se eli alkaa ratsastaa ja hoitaa hevosia.
Viitseliäisyyttä ja näytön paikkoja
Muutamassa vuodessa ratsastus vei nuorenmiehen mukanaan: lopulta tunteja oli kolmesti viikossa ja kisat päälle. Lystiin tarvitsi rahaa, missä puolestaan auttoivat neuvokkuus ja viitseliäisyys. Osa tunneista korvautuikin kaikenlaisilla tallitöillä jo kymmenvuotiaana.
Niko etualalla ottamassa palloa
Jalkapallo, toinen tärkeä harrastus, sai jäädä ennen yläastetta: vuorokaudessa ei ollut riittävästi tunteja molemmille. Viimeistään yläasteiässä oli myös selvää, että hevosista tulisi joskus tavalla tai toisella ammatti.
Ratsastuksenohjaajaopinnoissa Kiuruvedellä vierähti kolme vuotta. Yhden opetusnäytön suorituspaikkana oli vanha kotitalli Ylirannalla.
Leirille 2013
Opintojen ja armeijan jälkeen puolalaiset ja suomalaiset maisemat vilahtelivat pakettiautojen ikkunasta kaverille myyntiautokuskina.
Vuonna 2013 Oulunsalon ratsastuskoulusta avautui työpaikka ensiksi tallin puolelta, vajaata vuotta myöhemmin myös ratsastuksenohjaajana.
Puhdin Matti ja muita hevosmuistoja
Ensimmäinen hevonen, jonka Niko muistaa, on Ylirannan Veikko. Hevosta, jonka selkään Niko on ensimmäisen kerran nostettu, hän ei sen sijaan muista. Ikää oli tuolloin hyvin vähän. Mutta äidin hevosia se on ollut.
Hevonen, joka on jäänyt erityisesti mieleen, on Puhdin Matti, ensimmäinen kisahevonen Ylirannalta. Suomenhevonen käyttäytyi kuin Oulunsalosta tuttu Catleen: koulutunnilla liikettä piti hakea, mutta kun esteet ilmaantuivat kentällä, jo mentiin.
Oma hevonen Nikolle tuli vuonna 2006 Ylirannan kautta. Unkarilainen puoliverinen r. Elisabeth oli ”sellainen kotiheppa”, joka ei ollut soveltunut koulukäyttöön. Vihreämmille laitumille hevonen laukkasi kahdeksan vuotta myöhemmin.
Ensimmäiset kisansa Niko kävi ABC-tallin Pohjapoika-estekisoissa. Tuolloin pojan ilmoitti ja vei kisoihin Petri Lopakka. Silloin kumpikaan tuskin ajatteli, että jonain päivänä he olisivat työkavereita.
Kisatouhuja
Kisoja Niko on kiertänyt nuorempana enemmänkin. Mutta entäpä nyt, kisatuttaako? Vastaus on myöntävä ja silmissä paljonpuhuva ilme. Eikä katse muutu, kun kysyy, miten oma hevonen. Tällä hetkellä ratsuna on lähinnä kaverin hevonen, silloin tällöin tai useammin. Mutta se oma – ehkä taas joku päivä.
Ratsastuksen pitää olla hauskaa
Jos kysyy Nikolta omaa suosikkihevosta Oulunsalon ratsastuskoulusta, saa todennäköisesti vastauksesi kaikki ja perusteluiksi, että jokaisella on oma luonteensa ja jokainen on erilainen. Koulun hevosia yhdistää kuitenkin yksi asia: Niko tuntee ne kaikki ja sanoo voivansa luottaa jokaiseen. Siksi opettaminen ei hirvitä koskaan. Ei edes pienimpien lasten kanssa.
Aivan samalla lailla Niko vastaa, kun häneltä kysyy, mikä omassa työssä on parasta. Yksinkertaisesti kaikki ja virnistyksen päälle vielä selitys:
– Maailman parhaat työnantajat, työkaverit ja asiakkaat.
Niko ei laita ratsastajiakaan minkäänlaiseen järjestykseen, sillä – kuten tunneilla usein kuulemme – jokainen on hyvä omalla tasollaan. Ketään ei ole syytä arvostella, eikä kenenkään ole syytä olla itselleen liian ankara, sillä Nikon sanoin:
– Ratsastuksen pitää olla hauskaa.
Teksti: Mari Siliämaa
Kuvat: Nikon arkistot
