Kymmenen vuotta kriisin jälkeen

Vuonna 2006 Hilkka Ijäksen ratsastusharrastus oli kriisissä. Talli, jossa hän oli käynyt viimeiset vuodet ennen ja jälkeen lasten syntymän, lopetti ratsastuskoulutoiminnan. Samalla myös opettaja, jonka opissa Hilkka oli ollut jo pikkutyttönä, siirtyi muihin hommiin.

Hilkka jatkoi ratsastamista toisaalla, muttei ollut aivan niin tyytyväinen kuin olisi halunnut olla.

Kun syksyllä 2007 ystävä houkutteli kokeilemaan vastikään avattua ratsastuskoulua, Hilkka lähti mukaan.

– Enkä lähtisi enää hevillä pois, vaikka matka on pitkä ja kodin lähellä on useampi ratsastustalli, Hilkka nauraa.

Hilkka ja Magyar

Erinomainen seniorien näkökulmasta

Hilkka muistelee nyt, reilut kymmenen vuotta myöhemmin, että uusi talli, Oulunsalon Ratsastuskoulu, tuntui heti alkuunsa kivalta paikalta.

– Se toimi myös todella hyvin senioriratsastajan näkökulmasta.

Hilkka kertoo pitäneensä siitä, että ratsastuskoulussa on palkattu ihminen auttamassa tarvittaessa hevosen hoitamisessa ja varustamisessa eikä hoitohevoskäytäntöä ole.

Yksi kokeilukerta muuttui vakiotunniksi ja kymmenen kerran kortiksi.

– Sen kymmenen kerran aikana valaistuin siitä, mitä eroa voi olla ratsastuksella ja ratsastuksella ja mitä eroa voi olla ratsastustallilla ja ratsastustallilla.

Selkein ero hevosissa

Hilkka puhuu paljon Oulunsalon Ratsastuskoulun hevosista. Vuosien aikana hän on ehtinyt tehdä tuttavuutta monen kanssa. Jutuissa vilahtavat erityisesti koulun kookkaimmat ratsut Afrika ja Magyar mutta myös Alastra ja Fella sekä uudet tulokkaat Ultraboy ja Wendy. Niin ja tietysti Saporo ja herrasmies Rhus W. Palataan herraan vielä myöhemmin.

Hevoset ovat myös yksi niistä syistä, minkä takia Hilkka ratsastaa Oulunsalossa. Hänen mukaansa selkein ero tallien välillä on nimenomaan hevosissa.

– Missään muussa ratsastuskoulussa en ole nähnyt yhtä laadukkaita hevosia kuin Oulunsalossa. Hevoset ovat myös hyvätapaisia. Kukaan ei saa pömeleitä tai muuta vastaavaa.

Herakles ja pipo

Luottoa reilusti lisää

Reilussa kymmenessä vuodessa Hilkka on ehtinyt tehdä tuttavuutta myös jokaisen Oulunsalossa opettaneen ammattilaisen kanssa. Aikaisemmin opettaneista Krista Sumènista ja Kaisa Leskisestä Hilkalla on vain hyvää sanottavaa, samoin nyt opettajina työskentelevistä Petri Lopakasta ja Niko Häikiöstä.

– Olen oppinut Oulunsalossa enemmän kymmenessä vuodessa kuin parinkymmenen vuoden aikana muualla, Hilkka pohtii.

Yksilön kuunteleminen ja huomioiminen saa kiitosta: jos ei halua hypätä 80 sentin esteitä, niitä ei tarvitse hypätä. Ratsastus etenee ratsastajan ehdoilla.

– Oma luotto ratsastukseen on kasvanut huimasti. Myös estekammo on parantunut täysin. Enkä enää purista itseäni selkään, Hilkka kuvailee.

Opettajista jokainen on persoonansa. Mutta heistä löytyy myös yhteistä.

– Hevoset eivät ole heille työkaluja vaan työkavereita.

Molemminpuolinen arvostus näkyy siinä, miten hyvin tunnit ovat opettajan hallinnassa. Noin esimerkiksi, kun opettaja pyytää laukan käyntiin, näin todennäköisesti tapahtuu.

Alastran kanssa estetunnilla

Kaikkien aikojen hevoset

Jokaisella ratsastajalla on ainakin yksi kaikkien aikojen hevonen. Pikku Hilkalla se oli Golden-poni.

– Sain kärtettyä itseni ratsastustunneille seitsemän kahdeksan vanhana. Olin haaveillut hevosista aivan pienestä pitäen, mutta olin samalla arka. Goldenilla minua ei pelottanut ratsastaa, vaikka se veti pusikkolaukkaa.

Hilkka ratsasti koko ala-asteiän. Yläasteikäisenä harrastus oli tauolla. Mutta lukiolaisena hän aloitti uudelleen. Opiskeluaikana raha oli tiukemmalla, ja ratsastus oli pakko jättää valmistumiseen ja työnsaantiin asti. Lasten syntymä teki niin ikään omat katkoksensa harrastukseen.

Aikuisen Hilkan suuri rakkaus löytyi Oulunsalosta: Rhus W laukkaa jo vihreämmillä laitumilla.

Rhus oli herrasmies.

– Rhus oli käsittämätön herrasmies. Sillä ratsastaessani koin ensimmäinen kerran, miltä tuntuu, kun hevonen liikkuu alla itsestään.

Lopulta on pakko kysyä vielä se, mikä saa Hilkan naurahtamaan:

– Aina välillä iskee jokin mielenhäiriö. Että oma hevonen. Mutta oikeasti tunnilla ratsastaminen on se minun juttuni.

Hilkka ja Megatrick sen nykyisessä kodissa Kaustisissa kesällä 2017

Teksti: Mari Siliämaa