Kuvia
Oulunsalon Ratsastuskoulu

Ratsastavat Pirttikosket

Pöydän ääreen on kokoontunut 4/5 Pirttikosken perheestä. Tosin Eino, perheen 10-vuotias kuopus, keskittyy enemmän suklaaseen kuin mukavasti rönsyilevään keskusteluun. Puheenvuoron on napannut Emma, perheen esikoinen, jonka ääni on yhtä aikaa totinen ja naurava:

– Äiti, sä aina unohdat hengittää puomeilla!

Emman vieressä istuva Katja-äiti nyökkää ja henkäisee:

– Minä olen meistä kolmesta kaikkein arin.

Kaviokuviota 30 vuoden edestä

Meillä kolmella Katja tarkoittaa itsensä lisäksi tyttöään Emmaa ja aviomiestään Markoa. He harrastavat ratsastusta.

Myös suklaapatukan hotkaissut Eino on ratsastanut vuoden, mutta pitää nyt ”vähän taukoa”. Aapo, perheen keskimmäinen lapsi, on kahden vuoden ratsastuksen jälkeen niin ikään toistaiseksi tauolla.

– Tässä vaiheessa kaveri-imu on kovempi, Katja-äiti toteaa.

Joka tapauksessa, melkoinen kaviokuvio perheessä on. Yhteensä ratsastusvuosia Pirttikoskille tulee ainakin 30.

Virnistys Aapolle

Katja, Marko ja Emma ovat suhteellisen uusia tulokkaita Oulunsalon Ratsastuskoulussa. He ovat käyneet siellä tunneilla nyt puolisen vuotta.

– Opetus on hyvällä tavalla tosi vaihtelevaa. Tehtävät ovat aina erilaisia ja mielenkiintoisia, Emma analysoi.

Nuoresta iästään huolimatta Emma ei ole mitenkään kokematon arvioija: hän on ratsastanut seitsemän vuonna, puolet elämästään, ja on myös vuokrannut ponia.

Oulunsalossa Emman ehdoton suosikki on oman veljen kaima Aapo.

– Se on tosi hauska ratsastaa, Emma virnistää niin, että toinen Aapo-fani tietää tasan, mistä on kysymys.

Emma ja Aapo
Emma ja Aapo (Kuva: Pirttikosket)

Edellisissä Oulunsalon Ratsastajat ry:n estekisoissa Emman ratsuna oli nimenomaan Aapo. Nyt seuraavissa alla olla uudempi tuttavuus: ratsastuskoulun veitikkakonkari Elari.

”Kaikki, minkä teet, on sinusta kiinni”

Perheen pisimpään hevostellut on Katja-äiti. Hän aloitti ratsastuksen yhdeksänvuotiaana, lopetti murrosiässä, aloitti myöhemmin uudelleen, lopetti jälleen ja aloitti taas lopettaakseen – useamman kerran. Viimeiset 10 vuotta hän on ratsastanut suhteellisen säännöllisesti.

Oulunsalon Ratsastuskoulu saa heppakonkarilta kiitosta.

– Tykkään Petristä opettajana älyttömästi, Katja toteaa ja viittaa ratsastuksenopettaja Petri Lopakkaan.

Kiitosta saa koko perheeltä myös muu henkilökunta. Erityismaininta lähtee aina hyväntuuliselle Linda Ervastille. Niin ja tietysti hevosille, Katjan sanoin täyspäisille ja turvallisille ratsuille.

– Ratsastuskoulussa ei ole osaamatonta hevosta. Siksi kaikki, minkä teet, on sinusta itsestäsi kiinni, Katja painottaa.

Emma ja Aapo
Katja ja Ultraboy (Kuva: Pirttikosket)

Isän oma uusi harrastus

Perheen isä Marko on harrastanut ratsastusta lyhyimmän aikaa.

– Minä sanoin Markolle, että hanki sinäkin joku oma harrastus. Niin mitä hän teki: alkoi ratsastaa, Katja nauraa.

Ensimmäisen tunnin tuoretta ratsastajaa talutti luonnollisesti oma heppatyttö Emma.

Entä nyt, neljä vuotta myöhemmin, kumpi viehättää enemmän: koulu vai esteet?

– Esteet. Minulla ei tahdo koulupiruetit sujua, Marko naurahtaa.

Emma ja Aapo
Marko ja Malva (Kuva: Ida Turpeinen)

Kun puheeksi tulee turvallisuus, Marko antaa kiitosta ratsastuskoulun selkeistä turvaohjeista ja siitä, että ne ovat näkyvillä paikoilla.

Tallinvaihdon myötä Markoa arvelutti ryhmäkoon kasvu: aikaisemmin hän oli ratsastanut kuuden ratsukon ryhmässä. Oulunsalon Ratsastuskoulussa vakiokoko on kahdeksan ratsastajaa.

– Ryhmäkoko oli itselle suurin haaste. Mutta eipä lopulta sitten oikein ollut sekään. Kaikki sujuu tunneilla hyvin, Marko toteaa.

Meidän kaikkien yhteistä aikaa

Kaikki kolme Pirttikoskea ovat yhteen ääneen sitä mieltä, että on mukavaa, kun harrastus on yhteinen.

– Kiva, kun voi puhua asiasta, Emma tuumaa.

Katja toteaa käyneensä pienen keskustelun itsensä kanssa siinä vaiheessa, kun useampi Pirttikoski alkoi pyöriä tallilla. Moni äiti varmasti tunnistaa Katjan ajatuksen siitä, että joskus on hyvä, että on niin sanotusti omaa aikaa.

Mutta asioilla on tapana myös muuttua.

– Nyt tallilla olo on kääntynyt niin, että se on meidän kaikkien yhteistä aikaa.

 

Teksti: Mari Siliämaa